Suomen
helluntaiherätyksessä on enimmäkseen pitäydytty ns. perinteiseen raamatuntulkintaan.
Kysymys: Onko Helluntaiherätys edennyt tehtävässään esimerkiksi jäsenmääräisesti 1980-luvun jälkeen? Olisiko tilannetta voinut auttaa se, että myös sisaret olisivat saaneet palvella kaikilla armoituksillaan? Tähän joku vastaa helpotuksesta huokaisten: ei olla juuri taaksepäinkään menty.
Maltillisuuteni rakoilee. Voimmeko me miehet puhtaalla omalla tunnolla nauttia siitä, että saamme kutsumuksemme mukaisesti palvella Jumalaa seurakunnissamme, ja samalla viis veisata siitä, että olemme sysänneet syrjään kenties saman verran lahjakkaita Jumalan kutsumia ja armoittamia sisaria? Emme ole päästäneet heitä edes kokeilemaan siipiään seurakunnassa. Pyörittelemme päätämme ja parhaillimmaan myönnämme, että jollakin voi olla kutsu, mutta ei tarvittavaa käytännön valmennusta.
Puolustaessani naisten asemaa seurakunnan johtajuudessa ja opettajuudessa, puhun myös kokemuksesta käsin: olen liki kaksi vuosikymmentä toiminut kouluyhteisössä, jossa 2/3 opettajista on naisia. Voin vain ihmetellä niitä opettajan ja johtajan taitoja, joita Jumala on heille antanut, enkä nyt puhu pelkästään lasten ja nuorten opettamisesta.
Miten me Jumalan seurakuntana, jonka tulisi olla esimerkkiyhteisönä maailman edellä uskallamme kulkea jälkijunassa, jolle maailma toimii Raamatun osoittaman tarkoituksen veturina näin ratkaisevassa asiassa?
Sitä kuvaava sanonta
kuuluu: ”Me luemme Raamattua niin kuin se on kirjoitettu”.
Perinteisessä
tulkintamallissa raamatunkohtien katsotaan olevan sovellettavissa sellaisenaan ilman tulkintaa. Tähän on tietysti paikallaan kysyä, onko mahdollista ymmärtää mitään tekstiä ilman tulkintaa, ja kuinka voi soveltaa tekstiä jota ei ymmärrä?
Edes Raamatun itsensä ilmoittaman kulttuurihistoriallisen taustan ei aina anneta ohjata tulkintaa.
Esimerkiksi se, mitä
Paavali kirjoitti Timoteukselle silloiseen Efesoon kuuluu perinteisen näkemyksen mukaan meille käskynä
sellaisenaan: ”Minä en salli että nainen opettaa enkä että hän vallitsee
miestään.”
Perinteisesti Raamattua
tulkitsevat eivät kuitenkaan aina jätä huomiotta historiallista taustaa,
esimerkiksi jalkojen pesusta ja naisten päähinepakosta on luovuttu, myöskään
pyhää suunantoa ei enää vaadita.
Toisessa
tulkintamallissa otetaan huomioon
myös se kulttuurihistoriallinen tausta, minkä puitteissa kukin raamatunkohta
esiintyy.
Jokainen kohta Raamatussa
on toki Pyhän Hengen inspiroimaa, mutta se on tulkittava Raamatun itsensä
antamassa asiayhteydessä. Tällöin pyritään löytämään ns. ikuisia periaatteita,
jotka ovat aina voimassa. Näitä periaatteita tulee soveltaa kunakin aikana ja
kussakin kulttuurissa Raamatun kokonaisuuden hengessä.
Esimerkiksi Paavalin sanat
Efesossa olevalle Timoteukselle opastavat ankarastikin pysättämään harhaoppeja
ja opettajia, olivatpa ne miehiä tai naisia.
Arviointi:
Perinteinen tulkinta on
johtanut naisten syrjimiseen seurakunnan opetus- ja johtamistehtävissä.
Mahdollisesti armoituksia
on korvattu pelkällä inhimillisellä viisaudella ja koulutuksella.
Perinteiselle tulkinnalle
lankeaa haaste osoittaa, etteivät naisen omaamat opettajan ja johtajan lahjat
ole Jumalasta, tai ettei heillä niitä ole laisinkaan.
Perinteinen tulkintamalli
jättää merkittävän osan Pyhän Hengen inspiroimasta tekstistä huomiotta ja korvaa sen tulkitsijan omilla
ennakkokäsityksillä, esimerkiksi olettamuksilla, että nainen ei saa tietyissä
tilanteissa opettaa eikä johtaa.
Raamatun kohtia selitetään
useilla eripuolilta Raamattua poimituilla irrallisilla jakeilla tai jaksoilla
ilman niiden Pyhän Hengen antamaa kulttuurihistoriallista taustaa.
Perinteiseen tulkintaan
tukeutuvat syyttävät muita malleja Raamatun opetusten purkamisesta, vaikka he
itse panevat merkittäviä osia Raamatusta sivuun ja korvaavat ne omilla ennakkokäsityksillään.
Perinteinen tulkinta ei
ole järjestelmällinen: Joissakin kohdissa huomioidaan kulttuurisidonnaisuus
(jalkojenpesu, päähine, viini). Jotkut kohdat katsotaan puhuvan myös naisille,
vaikka teksti kirjaimellisesti puhuttelee miehiä. (Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä. Esim. myös PS 1)
Opetuskieltoa ei noudateta järjestelmällisesti.
Joissakin tilanteissa saakin opettaa, ja johtaakin. Kysymys: Onko Helluntaiherätys edennyt tehtävässään esimerkiksi jäsenmääräisesti 1980-luvun jälkeen? Olisiko tilannetta voinut auttaa se, että myös sisaret olisivat saaneet palvella kaikilla armoituksillaan? Tähän joku vastaa helpotuksesta huokaisten: ei olla juuri taaksepäinkään menty.
Maltillisuuteni rakoilee. Voimmeko me miehet puhtaalla omalla tunnolla nauttia siitä, että saamme kutsumuksemme mukaisesti palvella Jumalaa seurakunnissamme, ja samalla viis veisata siitä, että olemme sysänneet syrjään kenties saman verran lahjakkaita Jumalan kutsumia ja armoittamia sisaria? Emme ole päästäneet heitä edes kokeilemaan siipiään seurakunnassa. Pyörittelemme päätämme ja parhaillimmaan myönnämme, että jollakin voi olla kutsu, mutta ei tarvittavaa käytännön valmennusta.
Puolustaessani naisten asemaa seurakunnan johtajuudessa ja opettajuudessa, puhun myös kokemuksesta käsin: olen liki kaksi vuosikymmentä toiminut kouluyhteisössä, jossa 2/3 opettajista on naisia. Voin vain ihmetellä niitä opettajan ja johtajan taitoja, joita Jumala on heille antanut, enkä nyt puhu pelkästään lasten ja nuorten opettamisesta.
Miten me Jumalan seurakuntana, jonka tulisi olla esimerkkiyhteisönä maailman edellä uskallamme kulkea jälkijunassa, jolle maailma toimii Raamatun osoittaman tarkoituksen veturina näin ratkaisevassa asiassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti